Tänään ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka viikko sitten Health Coach koulutuksessa herätti monia ajatuksia ja kommentteja ja jopa hieman pientä kuohuntaa. Aihe on niinkin kummallinen kuin ”halu olla esillä”. Mä en tiedä, onko tämä vain minun ympäristössä tapahtuva ilmiö vai laajempi, mutta ”halu olla esillä” mielletään hyvin negatiiviseksi ja itsekeskeiseksi asiaksi. Miksi näin? Uskomuksia on, että ihminen, joka haluaa olla esillä on itsekeskeinen, itserakas, röyhkeä ja jotenkin todella epäempaattinen. Mutta onko se näin?
Olen itse sitä mieltä, että jokainen meistä haluaa jollakin tapaa olla esillä, halusipa sen myöntää tai ei. En usko, että maailmasta löytyy sellaista ihmistä, joka ei haluaisi tulla huomatuksi ja saada ihailua osakseen. Vai olenko väärässä? Miksi sitten niistä, jotka ovat ja haluavat olla esillä ajatellaan negatiivisesti? Onko se kateutta? Haluaisiko jokainen meistä olla hänen asemassaan, mutta ei halua sitä myöntää, ja sen vuoksi mielummin lyttää hänet, kuin että ihailisi häntä ja hänen rohkeuttaan? Itse ainakin olen joskus syyllistynyt moiseen.
Mielestäni esille tulo, itsensä likoon laittaminen ja heittäytyminen ovat todellakin ihailtavia asioita. Olen monet kerrat ihaillut ihmisiä, jotka ovat taitavia puhumaan ja esiintymään. Salaa olen aina toivonut, että minustakin tulisi joskus yhtä hyvä. Toki uskon, että esiintymistä me useammat pelkäämme ja jännitämme, ja sen vuoksi emme halua olla esillä, mutta jos tuon pelon ja jännityksen saisi pois, kuka ihminen ei haluaisi tulla huomatuksi? Esillä olemistakin kun on niin monenlaista. Hiljainen ja vetäytyvä muurari, joka tekee työtään intohimolla, varmasti nauttii yhtä paljon kehuista ja hyvästä työstä saamastaan kiitoksesta ja huomiosta kuin superstara lavalla esiintyessään. Molemmat heistä nauttivat siitä, että joku huomaa heidät ja heidän tekemänsä työn, ja he saavat ihailua.
Tämän pohjustuksen aikana olen kerännyt rohkeutta ja viimeistään nyt uskallan myöntää, että itse ainakin voin rehellisesti sanoa, että minä pidän esillä olemisesta. Mielestäni se on melko luonnollista, sillä teen mallintöitä ja koulutan ihmisiä. Mutta nyt kun sen sanoi ja myönsi ääneen ja julkisesti, on asiaan myös itse helppo suhtautua. Mutta tekeekö se minusta nyt jotenkin huonomman? Ihmisen, joka ei ajattele muita? Ihmisen, joka haluaa vain korostaaa itseään eikä välitä muiden tunteista? Onneksi elämä ei ole niin mustavalkoista. Mielestäni ihminen, joka pitää ja nauttii esillä olemisesta, esiintymisestä ja siitä saamastaan huomiosta, voi yhtälailla olla muita rakastava, kannustava ja empaattinen.
Harjoitus tekee myös tässä suhteessa mestarin. Oletko koskaan haaveillut olevasi oman elämäsi superstara? Jos olet, niin kannustan sinua tekemään asioita, joista olet aina haaveillut. Aluksi ne voivat tuntua inhottavilta, sinua luultavastikin pelottaa ja jännittää. Saatat pohtia, että mitä jos minusta ei ole tähän? Mitä muut ajattelevat, jos epäonnistun? Onko minulla oikeutta havitella parrasvaloihin? Olenko täysin pöhkö, kun edes kuvittelen sinne pääseväni?
Jokainen meistä tekee elämästään juuri sellaisen kuin haluaa, joten usko itseesi! Sinä olet oman elämäsi superstara. Jos niin haluat!
Ihanaa päivää kaikille!
