Onko fitness muuttanut käsitystä siitä, mikä on normaalia?

Tää postaus on täynnä kysymyksiä.. ilman mitään vastauksia. Oon pyöritellyt jälleen paljon ajatuksia, kun olen ollut flunssassa kotisohvalla. Laita kommenttia ja ajatuksia, jos sä oot miettinyt samoja asioita. Nyt sellainen aivoriihi olisi paikallaan. 🙂

Mä oon paljon miettinyt sitä, että mikä vaikutus tällä fitnessin suosiolla on ollut meidän kaikkien minäkuvaan (enkä tarkoita vain kilpailijoita, vaan kaikkia). Ihmisten käsitys siitä, mikä on normaalivartalo, on ihan kadonnut. Tuntuu, että jokaisella on jotain mitä haluaisi muuttaa itsessään. Kukaan ei ole enää tyytyväinen itseensä. Vai onko se oikeasti näin? Ja mikä on nykyään oikeasti normaalia? Miksi siitä on tullut niin epäselvää?

Mulle valmentajana tämän asian pohtiminen on ollut  tärkeää, sillä mulle tulee paljon valmennukseen ihmisiä, jotka haluavat tavalla tai toisella muokata vartaloaan tietynlaiseksi. Pyrin aina selvittämään valmennuksen alussa, onko tavoite sisäinen vai ulkoinen. Miksi tämä henkilö haluaa muokata vartaloaan? Onko siinä jokin muukin syy kuin se, että miltä näyttää? Aina parempi, jos tavoitteeseen liittyy jotain muutakin kuin ulkoiset motivaattorit. Ulkoisilla motivaattoreilla tarkoitan esimerkiksi juuri tuota ulkonäköä, yhteiskunnan paineita ja odotuksia. Ne usein ohjaavat yksilön tekemistä ja valintoja, mutta jotta päästäisiin oikeasti asian ytimeen ja siihen ymmärrykseen, mitä muutos vaatii ja onko se loppujen lopuksi kestävää, niin siihen tarvitaan muutakin kuin ulkoisia motivaation lähteitä.

IMG_7839
Nautitaan elämästä, niin kuin Pekkakin tekee!

Tärkeintä muutoksessa on kuitenkin se, että nauttii matkasta. Onko siis loppujen lopuksi aidosti ja ihan oikeasti kauheasti ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat siitä, että metsästävät timmiä vartaloa? Uskon, että kunnianhimoisimmat kilpailijat oikeasti nauttivat, mutta tavallinen ihminen, joka ei kisaa, niin voiko se nauttia ruoan punnitsemisesta ja kurinalaisesta elämästä? Mä uskon, että jokainen voi oppia nauttimaan, jos haluaa! Mutta kuinka moni oikeasti haluaa? Olisiko kuitenkin nautinnollisempaa havitella terveyttä ja tyyväisyyttä omasta kehosta, nauttia elämästä ja liikkua sekä voida hyvin? Tämän asian selvittämiseen, ja yksilölliseen ihmisten ohjaukseen mun mielestä tarvitaan nykypäivänä valmentajia.

Yhä enemmän ihmiset haluavat timmiä vartaloa, ja ajatellaan, että oltaisiin valmiita tekemään paljonkin töitä vartalon eteen. Mutta miksi tuon työn haluaa tehdä? Vain siksikö, että saa sixpackin? Tavoitteena tosi harvalla on kuitenkaan lavalle nouseminen, vaan timmiä vartaloa metsästetään jo muutenkin. Miksi?? Miksi timmistä vartalosta on tullut niin haluttu?

Tuoko timmin vartalon metsästys liian isoja paineita ihmisille? Riittäisikö vähempikin?

Musta tää on tosi mielenkiintoinen aihe, sillä me eletään edelleen dieetien kulta-aikaa. Kaikki on jollakin dieetillä, kaikki haluaa treenata, ja kaikki haluaa timminvartalon. Vai oikeasti haluaako? Onko se jo mennyttä? Olisiko vihdoin tilalle tulossa hyvinvointi niin fyysisesti kuin henkisestikin?

 

 

10 vastausta artikkeliin “Onko fitness muuttanut käsitystä siitä, mikä on normaalia?”

  1. Hyvin paljon mietin näitä asioita itsekin. Fitnesin innoittamana himosin tiukkaa kroppaa lähelle ayömishäiriötä ja lopulta pilasin aineenvaihduntani, hormoonit ja rennon suhtautumisen ruokaan. Nyt teen just noiden kysymysten ympärillä kandidaatin tutkielmaa nuorten parissa. Kiinnostaa niin kovasti tietää että miten tää timmiyden ja ”hyvinvoinnin” mediointi oikeesti vaikuttaa nuorten minäkuvaan.. :/

  2. Imun mielestä kehon muokkaaminen on paikallaan jos sille on aihetta, esim ylipaino. Joillekin fitness sopii, mutta nykymaailmassa ihmiset fitneksen suosion takia ajattelevat että normaalivartalo on fitnessmallin näköinen. Omasta mielestäni en pidä fitnesstä kauhean terveellisenä kuvana, mutta ennenkaikkea se, että olet tyytyinen itseesi on pääasia <3

  3. Musta on tosi huolestuttavaa nimenomaan se, että katoaa se näkemys siitä, mikä on normaalia. Jo huiput ja ne kellä tavoitteet sisäisiä, saavat itsensä joskus ylikuntoon ja kropan ylirasitustilaan. Vaikka heillä saattaa olla valmentajien tuki ja vuosien kokemus. Sitten tulee tyttöjä ja poikia kaikki tänne heti hinnalla millä hyvänsä asenteella ja syödään liian vähän, tehdään liikeet mahdollisimman isolla kuormituksella joka kerta ja melkein lapset ovat sellaisella taipaleella, jolla ei ole enää terveyden kanssa mitään tekemistä. Joku aika sitten luin jostain mediasta naisesta, joka kuvasi kuntoiluaan ja kroppaansa instagramiin. Lopulta yhden kuvan ottaminen vaati tuntien syömättömyyttä ja pumppia, lukuisia kuvauskertoja ja sanoma oli huoleton: Tässä rauhallisesti aloitin aamuni kahvin ääressä. Eli asiat pitää vielä saada näyttämään mahdollisimman upealta (vaikka olisivat in real life ihan eri tavalla) ja oma kroppa tilanteessa kuin tilanteessa täyden kympin vartalolta, viis siitä, onko oikeasti jaksamista, hyvää mieltä tai edes motivaatiota enää treenata. Onneksi yhä useampi kilpailija puhuu siitä, että kisakunto ei ole pysyvä ja välttämättä pysyvänä edes terveellinen tila. Ja että sen luomiseksi tarvitaan valmentajaa. Toivoisin, että myös ne fitnesstreenajat salilla olisivat suvaitsevaisempia: salille ovat tervetulleita kaikki kaikkine tavoitteineen ja millaisine vartaloineen vaan 🙂 Meillä ei tarvitse olla kaikilla samanlaista kroppaa ja hyvä kroppa ei tee susta sen parempaa tai parempikuntoistakaan ihmistä kuin toisesta. Sekin asia kun menee joskus ihan häränpyllyä. Hyvä aihe kirjoittaa ja muistutella!

  4. Mä olen näitä asioita pohtinut todella paljon syömishäiriön sairastaneena ja fitnessvillityksen kokeneena. Itsellä jäi kuitenkin sali pois kuvioista juuri sen ulkonäköpainotteisuuden takia. Onko sille sixpäkin haluamiselle rehellisesti muita kun ulkoisia syitä?

    Olen aina ollut ”sitten voin olla onnelinen”-ihminen. Sitten kun painan alle 40kg voin olla onnellinen, sitten kun saan ison pyllyn voin olla onnellinen. Kaikki liittyy ulkonäköön eikä näistä mikään ole tehnyt minua onnelliseksi mikä ei ole yllätys, mutta joskus todella ajattelin näin mikä tekee minut surulliseksi. Nyt olen opetellut nauttimaan arjesta, kotona jumppaamisesta ilman tavoitteita, koiran kanssa kävelystä ja suklaasta juuri silloin kun mieli tekee. Minulla on tällä hetkellä elämässä kaikki mitä tarvitsen eikä ruoan punnitseminen, isot pakarat tai näkyvät vatsalihakset tee minusta ainakaan onnellisempaa. Jokainen toki tyylillään mutta minusta normaalin käsitys on vääristynyt todella paljon.

  5. Koen omalta osaltani hassuksi tämän vastakkainasettelun ulkonäön osalta. Ei se, että tässä lajissa haluan muuttaa itseäni/ kehittää jotain osa-aluetta merkitse että olisin mihinkään kropassani sinänsä tyytymätön. Arkiminäni on omaan olemukseensa hyvinkin tyytyväinen. Ehkä toki osansa on siinä, että olen jo keski-ikäinen ja tiedän että on tärkeämpiäkin asioita. Mutta sitten taas tavoitteellisena fitnessharrastajana näen peilistä kehitettävää kyllä vaikka kuinka. Sehän kuuluu lajiin. Eli allekirjoitan mantran ’Tyytyväisyys tappaa kehityksen.’

    Miksi tätä lajia harrastan? Joskus aikoinaan syyt olivat vain ulkoiset. Ensimmäisen kerran lajin kun aloittanut 15-vuotiaana. Mutta sellaista pari kuukautta treeniä, ja sitten taas motivaation loppuminen -vatkausta se aina oli.
    Vasta muutama vuosi sitten, kun uppasin tavoitteet (eli alettiin hakemaan myös lihaskuntoa ja -erottuvuutta sen perus ’mä nyt vähän kiinteytän’ sijaan), löytyi jatkuvuus. Nykyisellään tärkeintä on nimenomaan terveys. Erinäisten vanhojen urheiluvammojen myötä aloin olemaan jo aika sökönä. Salilla saan kuntoutettua itseäni.
    Nautin siitä itse tekemisestä, en aina, mutta yleensä. Rakastan sitä onnistumisen tunnetta, mitä laji mulle antaa. Nautin itseni haastamisesta ja voittamisesta. Tykkään toki siitäkin, että sovituskopissa takapeilistä itsensä näkeminen ei enää taas pilaa päivää, päinvastoin. Ja ne vatsapalat nyt vaan on kivat. Myöskään treeniä tukea ruokavalio ei ole mulle mitenkään rasite, päinvastoin. Nyt sen voi laittaa suoraan fitnekseen piikkiin siinä missä aiemmin piti selitellä muille ruokarajoitteitaan ja laiskuuttaan keittiössä.

    Sitähän en mäkään ymmärrä että ilmeisestikin moni, varsinkin nuori mimmi lähtee harrastamaan lajia koska haluaa kilpailemaan. Kyllä sen ihan oikeasti pitäisi mennä toisinpäin. Ensin ryhdytään harrastamaan lajia, koska se kiinnostaa. Ja jos laji muodostuu todella mieluisaksi, niin että nimenomaan se tekeminen siinä miellyttää, sitten on vasta ajankohtaista harkita, lähtisikö kilpailemaan.

  6. Mielenkiintoista. Milloin sun kandidaatin tutkielman olisi tarkoitus olla valmis?

  7. Mä olen Hanna-Kaisa sun kanssa täysin samaa mieltä.
    Vain sillä on merkitystä, mitä itse ajattelee itsestä. <3

  8. Mä oon sun kanssa Anni aivan samaa mieltä. Tuntuu, että mikään ei enää riitä. Mieli ei meinaa enää pysyä perässä.

    Salille ovat todellakin kaikki tervetulleita. Itse ihailen juurikin heitä, jotka käyvät treenaamassa vain ja ainoastaan omasta halusta ja sen hyvän fiiliksen vuoksi. Se on ihailtavaa ja tavoittelemisen arvoista!

  9. Kiitos ajatuksien jakamisesta Ida. Oon super onnellinen sun puolesta, että olet nyt tuossa tilanteessa. Nautihan olostasi. Sixpack ei todellakaan tee kenestäkään onnellista.

  10. Moikka S!
    Itsekin kilpailevana allekirjoitan monen ajatuksen sun kanssa. Valitettavaa on kuitenkin, että lajin parissa on paljon ihmisiä, jotka tekevät sitä hampaat irvessä ja uskottelevat itselleen, että tää on tosi hienoo.

    Tsemppiä paljon treeneihin! Hienoa on se, kun löytää oman lajinsa, joka antaa paljon ja tuo itsestä parhaat puolet esille. Silloin tekee mielellään niitä valintoja arjessa, jotka vievät kohti omia tavoitteita.

    Ihanaa, että kirjoitit kommentin ja sait uusia ajatuksia liikkeelle.

Vastaa