Joskus voimistelija, aina sydämessään voimistelija!

Reilu vuosi on nyt kulunut siitä, kun lopetin aktiivisen kilpaurheilemisen ja samalla lopetin myös kirjoittamisen tänne blogiin. Koin, että minulla ei ole mitään annettavaa blogin saralla, ja päätin pitää taukoa. Nyt on vihdoin tullut taas aika kirjoittaa ja olen todella innoissani, sillä mulla on sisällä tunne, että tästä alkaa jälleen yksi luku mun elämässä. Mikä parasta, tällä hetkellä tuntuu paremmalta kuin koskaan, aivan uudella tavalla!

Elämä ja omat tunteet ovat olleet melkoista vuoristorataa siitä asti kun lopetin kisaamisen.

Kun on koko elämänsä elänyt sillä periaatteella, että tavoitteiden asettelu, kehittyminen ja kilpaileminen on tärkeintä elämässä, ei ole itsestäänselvyys alkaa rakentamaan arkea uudesta näkökulmasta.

Tietysti aina voi kehittyä ja aina voi asettaa tavoitteita muilla elämän eri osa-alueilla, mutta kuten kaikki urheilijat sen tietää, ei mikään tunnu yhtä hyvältä kuin urheilussa asetetut tavoitteet ja menestyminen.

Kilpaa urheilevalle ihmiselle hienointa maailmassa on kuitenkin se, että saa ja on taitoa tehdä omalla kropallaan asioita, joihin ei jokainen pysty. Todellista flowta ja fiilistä on vaikea saada muuta kuin pistämällä itsensä likoon fyysisesti. Tätä voi toki tehdä ilman kilpailujakin, mutta se vaatii totuttelua.

Olen koko pienen ikäni kilpaillut ja rakastanut sitä, että olen saanut ylittää itseni kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Olen saanut viettää ilokseni ja onnekseni koko elämäni yhden minulle hyvin rakkaan lajin parissa. Tämä laji on minun mielestä yksi parhaimmista, mutta myös vaativimmista lajeista mitä tiedän, nimittäin joukkuevoimistelu. Vaikka viimeiset vuodet ovatkin kuluneet tiiviisti fitnessin parissa, on voimistelu ollut aina jollakin tasolla mukana arjessa. Olen itse ollut voimistelija pienestä tytöstä asti. Tämän lisäksi olen toiminut lajissa valmentajana yhtäjaksoisesti kahdeksan vuotta.

Voimistelu on yksi kokonaisvaltaisimmista ja antoisimmista lajeista mitä tiedän.

Voimistelussa todella tytöt ja nuoret naiset laittavat itsensä ja koko elämänsä likoon. Se on laji, jossa ei voi olla voimistelija vain silloin tällöin, vaan se todella on elämäntapa.

kuva: Turun Pyrkivä
kuva: Turun Pyrkivä

Olen kuullut myös sanottavan, että jos on joskus ollut voimistelija, tulee aina sydämessään olemaan voimistelija.

Se pitää todellakin paikkansa. Tämä laji jättää jäljen sydämeen. Joillakin se jälki voi olla hyvinkin ruusuinen, mutta useammalla se on todella vivahteikas ja tunteikas. Tähän lajiin kun kuuluu paljon verta, hikeä ja kyyneleitä (enimmäkseen niitä onnenkyyneleitä!). Voimistelu on jättänyt jäljen mun sydämeen, ja koen olevani kotona, kun saan puhua tästä mahtavasta lajista.

Ehkä nyt jo tuli selväksi, kuinka hienosta lajista on kyse! Mutta ei, en ole alkanut voimistelemaan. Siihen ei mun taidot enää riitä, joten jätetään se niille, jotka sitä oikeasti osaavat. Mutta kilpaurheilijasta luonnollisesti usein siirtyy auttamaan oman koulutuksen, kokemusten ja vahvuuksien kautta seuraavan sukupolven kirkkaita tähtiä.

Ensi kerralla kerron teille, ketkä ovat mun tämän hetken valmennettavat ja mikä on menestykselle välttämätöntä tässä jatkuvasti kehittyvässä maailmassa.

Mutta hei nyt mua kiinnostaisi kuulla, onko joukkuevoimistelu sinulle tuttu laji?

° Susanna

PSSTT… Olipas ihanaa saada sut jälleen mukaan lukemaan mun kirjoituksia ja ajatuksia. <3 Kiitos kun luit tämän!

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *